Omenaminttumatti

Hyvillä tuotteilla on usein sattuma lähtökohtana. Niin on omenaminttusiirapillakin. Tämä tarina kertoo Matteuksesta, jota myös Matiksi kutsutaan. Hän on kekseliäs mies, joka asuu syrjäisellä maatilallaan vallan tyytyväisenä. Yksi ystäväkin hänellä on, Kansleri, joka keväästä kesään viihtyy Matin kanssa siellä missä Mattikin. Kansleri ei ole virkamies, vaikka hänellä sellaisen nimi onkin. Kansleri kuuluu eläinkuntaan ja useimmiten näitä piikikkäitä eläimiä kutsutaan siileiksi. Kansleria ei Matti koskaan kutsu siiliksi, koska eihän Kanslerikaan koskaan kutsu Mattia ihmiseksi. Matti on Matti ja Kansleri on Kansleri.

Mutta nyt meidän pitää palata siihen, mitä Matti eräänä päivänä keksi, eli omenaminttusiirapin. Hän istui tapansa mukaan omenapuun alla ja mietti syntyjä syviä. Päähän pälkähteli kynttilän valamista, sukan parsimista, silmälasien hankkimista ja kirkonkellojen soittamista. Jonkun sanasen aivoituksistaan hän jakoi myös Kanslerin kanssa, mutta pääasiassa hän mietti, tuumaili ja aatteli, niin että pää savusi. Kansleri istui tyytyväisenä omassa kodissaan ja seurasi Matin ilmeitä ja oli sangen tyytyväinen näihin rauhallisiin tuumailuhetkiin, jotka pääasiallisesti täyttivät sekä hänen että Matin elämän. Talvella Kansleri nukkui, eikä olisi vähempää voinut piitata siitä, mitä Matti silloin teki. Sen Kanslerikin tiesi, että Matti ei istunut puun alla talvella, ainakaan pitkiä aikoja.

Matin nenään nousi ihana tuoksu läheisen yrttitarhan multaisten penkkien keskeltä. Minttu jakoi anteliaasti aromejaan ja muistutti Mattia siitä, että pyykitkin pitäisi ripustaa, jotta niihin tulisi raikas ulkoilman tuoksu. Matin ajatukset kuitenkin katkesivat aivan yllättäen, kun punainen kypsä omena tipahti puusta suoraan hänen otsaansa ja pyöri siitä maahan Kanslerin oven eteen. Matti vääntäytyi istuvasta asennostaan lähes makuulleen ja kurkotti ottamaan tämän pyöreän hedelmän käteensä. Hän haukkasi siitä palasen ja yhtäkkiä hänen suunsa ja nenänsä täyttyi uskomattomasta mausta, jossa yhdistyi yrttitarhan minttu ja omenapuun punaisen hedelmän raikkaus ja hapokkuus. Matti pyörähti istualtaan polvilleen ja siitä ylös kuin nuori akrobaatti. Hänellä tuli kiire keittiöön ja Kansleri kipitti perässä saadakseen tietää, mitä ihmettä Matti taas keksi.

-Omenaminttu! huudahti Matti. – Missä ovat minun taskumattini? Tahdon täyttää ne omenamintulla, makealla, hapokkaalla, tiiviillä ja aromikkaalla. Pulloon pitää saada vangittua koko syksyn maut ja tuoksut, heti! Kansleri katsoi tätä innostusta huvittuneen uteliaana, totuttuaan jo entuudestaan Matin ripeisiin liikkeisiin, kun innostus iski, harvoin, mutta aina tuloksellisesti. Matti kaiveli keittiön kaappeja, otti esille kattilat, pannut ja pullot, tislatun minttu-uutteen ja omenamehua kanisterikaupalla. Kun keittäminen alkoi, ei sille tuntunut tulevan loppua. Kymmenestä omenamehulitrasta jäi kattilanpohjalle vain pieni osa ja koko talo oli täynnä tuoksuvaa höyryä, kun Matti keitteli siirappiaan. Sokeria makeuteen ja sitruunaa hapokkuutta korostamaan. Kansleri yritti tuhista jotain maistiaisista, mutta Matti ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin herkullisen lopputuloksen, joka antaisi hänen talveensa aivan uuden ulottuvuuden ja tiivistäisi syksyn pulloon.

Tyhjät taskumatit täyttyivät suppilon kautta höyryävällä siirapilla, joka valui hitaasti tummina vanoina pullojen kauloja pitkin. Korkit kiireesti kiinni, että syksy ei katoaisi taivaan tuuliin. Matti katseli valmiita taskumattejaan onnellisena. Hän näki edessään omenaminttumatteja täynnä makua, tuoksua ja elämää. Nyt ei talvesta tulisi tylsä, vaan omenaminttu saisi sulostuttaa hänen jäätelöannoksiaan, papupatojaan ja iltateetään. Kansleri katseli Matin onnellista ilmettä tyytyväisenä ja mietti, että kyllä kunnon etanapannu vaan on poikaa, mutta makunsa kullakin.

Äppelmyntaplunta

Goda produkter har ofta sin början i en slump. Så är det också med äppelmyntasirap. Den här berättelsen handlar om Matteus, som också kallas Matte. Han är en uppfinningsrik man som bor på sin avlägsna gård och är fullkomligt nöjd med sin tillvaro. Han har också en vän, Kanslern, som från våren till sommaren gärna håller Matte sällskap där Matte själv håller till. Kanslern är ingen ämbetsman, trots att han bär ett sådant namn. Kanslern tillhör djurriket, och de här taggiga djuren brukar oftast kallas igelkottar. Matte kallar aldrig Kanslern för igelkott, för Kanslern kallar ju aldrig heller Matte för människa. Matte är Matte och Kanslern är Kanslern.

Men nu måste vi återvända till det som Matte en dag kom på, nämligen äppelmyntasirapen. Som vanligt satt han under äppelträdet och funderade över livets stora frågor. Tankar om att gjuta ljus, stoppa strumpor, skaffa glasögon och ringa i kyrkklockorna dök upp i hans huvud. Ett och annat ord om sina funderingar delade han också med Kanslern, men för det mesta grubblade, grunnade och tänkte han så att det nästan rök ur huvudet på honom. Kanslern satt nöjd i sitt eget hem och följde Mattes ansiktsuttryck. Han trivdes alldeles utmärkt med dessa stillsamma funderingsstunder, som till största delen fyllde både hans och Mattes liv. På vintern sov Kanslern och kunde knappast ha brytt sig mindre om vad Matte då tog sig för. Det visste också Kanslern, att Matte inte satt under trädet på vintern, åtminstone inte några längre stunder.

En underbar doft steg upp till Mattes näsa från de jordiga odlingsbäddarna i den närbelägna örtagården. Myntan spred sina aromer frikostigt och påminde Matte om att tvätten också borde hängas ut, så att den kunde få den friska doften av utomhusluft. Men Mattes tankar avbröts alldeles oväntat när ett moget, rött äpple föll från trädet rakt ner på hans panna och rullade vidare till marken framför Kanslerns dörr. Matte vred sig ur sin sittande ställning och hamnade nästan liggande, medan han sträckte sig efter den runda frukten. Han tog en tugga, och plötsligt fylldes både munnen och näsan av en alldeles otrolig smak, där örtagårdens mynta förenades med det röda äpplets friskhet och syrlighet.

Matte svängde sig från sittande ställning upp på knä och sedan upp på fötter, som en ung akrobat. Han fick bråttom till köket, och Kanslern skyndade efter för att få veta vad i all världen Matte nu hade hittat på.

– Äppelmynta! utropade Matte. – Var är mina pluntor? Jag vill fylla dem med äppelmynta, söt, syrlig, koncentrerad och aromatisk. Vi måste fånga hela höstens smaker och dofter i en flaska, genast!

Kanslern betraktade denna entusiasm med roat intresse. Han hade redan vant sig vid Mattes snabba rörelser när inspirationen slog till – sällan, men alltid med resultat. Matte rotade i köksskåpen och plockade fram kastruller, stekpannor och flaskor, destillerat myntextrakt och dunk efter dunk med äppeljuice. När kokandet väl kom i gång verkade det aldrig ta slut. Av tio liter äppeljuice återstod bara en liten skvätt på kastrullens botten, och hela huset fylldes av väldoftande ånga medan Matte kokade sin sirap. Socker för sötmans skull och citron för att framhäva syrligheten.

Kanslern försökte få fram något om provsmakning, men Matte varken hörde eller såg något annat än det läckra slutresultatet, som skulle ge hans vinter en alldeles ny dimension och försegla hösten på flaska. De tomma pluntorna fylldes genom en tratt med den ångande sirapen, som långsamt rann nerför flaskhalsarna i mörka strimmor. Korkarna skulle på i all hast, så att hösten inte skulle blåsa bort med vinden.

Matte betraktade sina färdiga pluntor med lycka i blicken. Framför sig såg han äppelmyntapluntor fyllda av smak, doft och liv. Nu skulle vintern inte bli tråkig, för äppelmyntan skulle förgylla hans glassportioner, böngrytor och kvällste. Kanslern betraktade Mattes lyckliga min med belåtenhet och tänkte att en rejäl snigelpanna ändå var något alldeles extra – men smaken är som baken.